On sydäntalvi 1891-92.
Pietari on tuhoutunut täysin kaameassa tulipalossa.

Ryhmä ylimielisiä ja aristokraattisia mutta nyt myös kodittomia Keisarillisen Aurinkoteatterin artisteja nousee salonkivaunuun ja lähtee junallaan valloittamaan Siperiaa, vain joutuakseen sivuraiteelle ja raivopäisen syöjättären kynsiin.

Kananjalkaisessa mökissään vaaniva Ohranan agentti, hirmuinen noita Baba Yaga, vie uhreiltaan oikeuden ääneen, tahtoon ja ihmisoikeuteen. Noita kätkee heidän sielunsa pieneen
maatuska-nukkeen, jonka sitten hautaa syvälle
ikiaikaisten kuusien juurteisiin.

Lumiseen erämetsään sijoittuva, melankolisten balalaikkojen säestämä, fantastinen aikuisten satuwestern kaivelee rinnakkaisen historiankertomuksen ja karnevalistisen esitystyylin keinoin meidän päivämme fasismin syntyjä, kehitystä ja ajatusmaailmaa. Miksi juuri nyt, kun olemme miltei saavuttaneet pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan ja sen myötä päässeet lähemmäksi yhteistä päätöksentekoa ja sukupuolten, etnisten, uskonnollisten ja seksuaalisten ryhmien välistä tasa-arvoa – miksi juuri tällaisella hetkellä harhaudumme kuvittelemaan, että yhteiskuntaa voi johtaa kuin yritystä? Miksi annamme populistien yllyttää ja pelotella meitä antamalla vähäpätöisille asioille emotionaalisia merkityksiä, joiden tehtävä on vain harhauttaa meitä, kun he purkavat yhteiskunnan turvaverkkoa altamme? Miksi me annamme heidän tehdä maastamme eriarvoyhteiskunnan – jakaa suomalaiset heihin, joilla on,
ja heihin, joilta kaikki otetaan?

Aurinkoteatterin Maa-Tuska on hauska ja vauhdikas esitys,
mutta osuvuudessaan lapsille liian tyly.

Aurinkoteatteri: Maa-Tuska. Ensi-ilta To 5. 11. klo 19.

Muut esitykset La 7. 11. klo 19 / Su 8. 11. klo 15 / To 12. 11. klo 19 / La 14. 11. klo 19 / Su 15. 11. klo 15 / To 19. 11. klo 19 / La 21. 11. klo 19 / Su 22. 11. klo 15 / To 26. 11. klo 19 / Pe 27. 11. klo 19 / To 3. 12. klo 19 / La 5. 12. klo 19 / To 10. 12. klo 19.

Huomioi, että sunnuntait ovat kaikki matinea-esityksiä ja
alkavat klo 15. Kaikki muut esitykset alkavat klo 19.
Esityksen kesto on noin 2 tuntia väliaikoineen.

Sain kerran eräässä suomalaisessa oppilaitoksessa todistaa vierestä, kun opiskelukaverini pyysi opettajalta asiaan täsmennystä. Opettajapa vastasikin kaverini kysymykseen vastakysymyksellä: "oletko sinä todella noin tyhmä?"

Kun me ihmiset opettelemme kommunikoimaan toistemme kanssa, yksi keskeisimpiä kielen painopisteitä on asioiden kategorioiminen. Runko, oksat ja lehdet muodostavat kokonaisuuden, jonka luokittelemme puuksi. Kori, alusta ja renkaat sijoittavat tarkastelumme kohteen kategoriaan auto. Toisten ihmisten ymmärtäminen edellyttää yhteistä käsitystä näistä kategorioista.

Koska ihminen on ensisijaisesti sosiaalinen eläin, meillä jokaisella on keskeinen tarve mieltää kuuluvamme osaksi monenlaisia yhteisöllisiä kategorioita tai konteksteja. Tällaisia ryhmiä ovat esimerkiksi perhe, ammattikunta, seurue, jengi, kyläyhteisö tai yhteiskunta.

Tämän sosiaalisen tarpeen kääntöpuolelta löytyy hätä; pelko yhteisön ulkopuolelle jäämisestä. Kategorioinnin vaaroista keskeisiä onkin ihmisten kategorioiminen hyviin ja pahoihin, oikeisiin ja vääriin, laadukkaisiin ja laaduttomiin. Ulkopuolisuuden pelko ajaa ihmisen keksimään loputtomia esimerkkejä siitä, miten hän itse kuuluu parempaan ryhmään kuin toiset. Ja tällaisen rajaamisen lopputulos on usein se, että huomaa lopulta olevansa täysin yksin, ylivertaisuutensa vuoksi kelvottomien ihmisten ympäröimänä.

Koulukiusaaminen on tyypillinen esimerkki pyrkimyksestä luokitella itsensä voittaja-kategoriaan. Ja Suomi on koulukiusaajien luvattu maa. Kiusaamisen yleisyys johtuu hyvin paljon siitä, että monet opettajat, johtajat, vetäjät ja ohjaajat ovat epävarmoja auktoriteetteja ja pelkäävät tulevansa itse kiusatuiksi. He sallivat, jopa harjoittavat itse kiusaamista, aktiivisesti tai passiivisesti, koska he uskovat että kiusaaminen on normaalia – luonnollinen osa maailmanjärjestystä. Sen seurauksena myös heidän oppilaansa kasvavat uskomaan, että maailma muodostuu voittajista ja häviäjistä. Ja että elämässä pärjää kiusaamalla työkavereita, tai uskonnollisten, seksuaalisten tai rotuvähemmistöjen edustajia, tai jopa naisia. Koska onhan se aina parempi kuulua kiusaajiin kuin kiusattuihin. Kiusaajat ovat voittajia, uhrit luusereita.

Kiusaamisen kulttuuri on nyt Suomessa niin hyväksyttävää, että useampikin puolue on paisuttanut edustustaan parlamentissa lupaamalla kurjia oltavia puolustuskyvyttömille vähemmistöille. Nykyinen hallitus on samaten kohdistanut kaikki sosiaalisen tuen leikkauksensa niihin väestöryhmiin, joilla on valmiiksi vähiten, heihin jotka eivät pysty panemaan vastaan.

Aurinkoteatteri haluaa nyt osallistua tähän kollektiiviseen kiusaamiseen. Tässä uudessa mustavalkoisessa Suomessa me ylipalkatut, laiskan pulskeat artistit olemmekin luonnollisesti niin ylivertaisia, että se on jo kiusallista. Tervetuloa Maa-Tuskaan, tutustumaan voittajiin, luuserit!

Juha Mustanoja, ohjaaja

Koska Aurinkoteatterin Maa-Tuskan keskiössä on elämä ilman hyvinvointiyhteiskuntaa, on paikallaan käydä läpi joitakin tämän maailman keskeisiä käsitteitä. Esimerkiksi fasismi on termi, johon törmäämme arkikielessämme lähes päivittäin, mutta sanan merkityksestä ei ole yleistä yksimielisyyttä, joten lienee paikallaan hieman tarkastella tuon aatteen pyrkimyksiä ja päämääriä. Mitä fasismi oikeasti on?

Aatesuuntana fasismi saavutti suunnattoman suosion, erityisesti eurooppalaisessa ajattelussa, 1900-luvun alkupuolella. Toki fasistisia liikkeitä löytyi tuolloin kyllä joka paikasta – Kiinasta, Yhdysvalloista, Kanadastakin. Aatteen kannattajilla oli merkittävää vaikutusvaltaa niissäkin maissa, joissa poliittinen valta ei kokonaan ajautunut fasistis-mielisten yhteisöjen käsiin.

Useissa maissa valtaan päässeet aatteen harjoittajat ajautuivat suorittamaan ikimuistoisia hirmutekoja. Me miellämme usein fasismin juuri näiden hirveyksien kautta, ikäänkuin surkea lopputulos olisi muka jonkin aatteen pyrkimys, ja siksi fasismin todelliset lähtökohdat jäävät hämärään.

Itse asiassa fasismin lumovoima ja tenho on siinä, että se tarjoaa nopeasti käytännöllisen ratkaisun moniin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Fasismin taustalla elää ajatus luokkayhteiskunnasta, jossa ihmiset on jaettu kahteen joukkoon: heihin, joilla on taito johtaa yhteiskuntaa, sekä heihin, joilla on onni tulla hyvin johdetuiksi. Ajatus on saanut alkunsa jo ammoin, kun filosofi Platon haaveili eräänlaisesta ihannevaltiosta, jossa yhteiskunnan virkoihin ja johtoasemiin valittaisiin pätevimmät mahdolliset ihmiset. Oikeusministerimme olisi huippujuristi; valtiovarainministerimme taloustieteen priimus; kulttuuriministeriksi tulisi lahjakas taiteilija; jne. Sitten näille superosaajille annettaisiin luonnollisesti vapaat kädet toimia, eli rajaton valta ratkaista, palkita ja rangaista, korjata yhteiskunnan virheet, käyttää järkeään, kokemustaan ja osaamistaan, ja tehdä siten työnsä hyvin.

Fasismilla onkin taipumus lähteä liikkeelle tosi hyvin. Moottoritietä ja vesivoimalaa syntyy vauhdilla, kun kukaan ei voi estää. Ongelmat alkavat vasta sitten, kun nämä rajattoman vallan kahvaan päässeet neropatit alkavat kuvitella omia tunteitaan järjen ääneksi, ja syyttämään muita virheistään.

Ihmisten eriarvoistaminen on siis fasismin ydinajatus. Kun jaamme ihmiset voittajiin ja häviäjiin, persuihin ja mamuihin, etuoikeutettuihin ja luusereihin, saajiin ja saamattomiin, harjoitamme määritelmällisesti fasismia.

Se on se mitä fasismi on. Tasa-arvoinen, sosiaalinen, suvaitseva, yhteisin voimin muodostettu hyvinvointivaltio on fasismin täydellinen vastakohta.

Maa-Tuska esittelee viisi erilaista fasistista maailmankuvaa. Yhteistä näille näkemyksille on ajatus joidenkin ihmisten paremmuudesta ja toisten huonommuudesta: tapaamme näytelmässä aristokraatin, uusliberalistin, kulttuurirasistin, rotuhygienistin sekä puritaanin.

Haje Abrahamsson

Max Bremer

Jonatan Fogelholm

Kaarina Hazard

Hanna Helavuori

Marjut Kivinen

Jouko-Thomas Kleine

Tapani Kukkola

Jyri Lahelma

Outi Lahtinen

Jussi Lehtonen

Pekka Lehtosaari

Riikka Lindström

Petri Merenlahti

Satu Mustanoja

Ulla ja Kari Mustanoja

Mika Myllyaho

Teemu Nurminen

Åsa Nybo

Anna Pöllänen

Ekku Raikamo

Kari Rissanen

Lea Rissanen

Otso Tarkela

Jussi Toppila

Nicke von Weissenberg

ALFRED KORDELININ SÄÄTIÖ

AUDICO / STARLIKE OY

HELSINGIN KULTTUURIKESKUS

HELSINGIN SOSIAALIKESKUS,
PERHETALO BETANIA

HELSINKI 1989

HESTIS

KANSALLISTEATTERI

KULTTUURITALO
Minna Nyman

MALMIN APUVÄLINEKESKUS

RUSLANIA

SATOTUKKU

SILVA MYSTERIUM
Mika Ritalahti
Niko Ritalahti

SIRIUS-TEATERN
Paul Olin

SUOMEN KULTTUURIRAHASTO

TAITEEN EDISTÄMISKESKUS

HELSINGIN KAUPUNKI TILAKESKUS
Piia Airaksinen
Risto Heikkinen

TOSHIBA
Raine Haapasaari

TYÖVÄEN ARKISTO
Jani Kaunismäki

VARTIOSAARI

VIIRUS

ZODIAK

Retoriikkaa, vakuuttamisen taitoa, on pidetty jo antiikin aikoina yhtenä länsimaisen sivistyksen, sivilisaation ja demokratian peruskivistä.

Retoriikan harjoittajan, puhujan, keskeinen pyrkimys on synnyttää mahdollisimman voimakas sekä tunteisiin että järkeen vetoava mielikuva, joka saa kuuntelijat vakuuttuneiksi siitä, että puhujan esittämä suunnitelma on paras mahdollinen ratkaisu tilanteessa, johon haetaan ratkaisua.

Retoriikka edellyttää siis puhujalta taidokasta ulosantia, mutta myös kuulijan on osattava jäsentää kuulemaansa. Mitä puhuja sanoo, ja miksi? Mitä hän jättää sanomatta, ja miksi? Kun puhuja esittää kysymyksen, hän houkuttelee kuuntelijaa miettimään kysymykseensä vastausta. Mutta retoriikkaan harjaantunut kuulija osaakin pysähtyä miettimään itse kysymystä, koska tietää, että kysymys saattaa itsessään jo sisältää väitteen.

Yksi merkittävimmistä syistä, miksi meidän yhteiskuntamme rakenteita on viime aikoina ollut mahdollista niin paljon pöllyttää on se, että aivan viime aikoina retoriikassa käytetyissä keinoissa itsessään on tapahtunut mullistava muutos. Retoriikka pysyi 2 500 vuotta keinoiltaan lähes muuttumattomana – Aristoteles, Cato, Seneca, Hitler, Kekkonen ja Thatcher puhuivat, ja kuulijat kuuntelivat. Ja jos poliitikko vakuutti, äänestäjät antoivat hänelle tukensa.

Tämän päivän retoriikasta on kadonnut puhuja.

Me elämme ajassa, jossa asiaa tulee joka tuutista massiivista vauhtia. Lähes kukaan ei enää ehdi tai osaa arvioida, mikä uutinen, tieto, väite tai näkemys on perusteltu. Pohjautuuko väite tietoon, arvaukseen, tunnelmaan vai mielipiteeseen? Tuleeko tieto luotettavasta, kriittisestä lähteestä, vai vauhkoontuneen huurupään kuvitelmista?

Yhteiskunnalliseen muutokseen pyrkivät vaikuttajat käyttävät tätä lukijoiden, kuulijoiden ja katsojien epätietoisuutta häikäilemättömästi omien pyrkimystensä ajamiseen. Puhuja ei ole kadonnut vahingossa, vaan hänet on tarkoitushakuisesti epäpersonifioitu. Puhujan tilalle on syntynyt keksittyjä auktoriteetteja – "yleinen mielipide," "konsensus," "tavallinen ihminen," "maalaisjärki," "enemmistö," "kansa," "asiantuntija," "professori" jne.

Jos tarpeeksi monta kanavaa jauhaa lakkaamatta samaa puppua, puppumylly alkaa pyöriä omalla voimallaan, kun toimittajat menevät jatkuvasta hokujen toistamisesta itsehypnoosiin. Niinpä esimerkiksi väitettä siitä, että nyt pitäisi "säästää" valtion menoista on lähes mahdotonta haastaa, kun kukaan ei ole väitteestä vastuussa, eikä kukaan ole sanojen takana.

Yhteiskunta, joka perustuu tasa-arvoisten äänestäjien demokratialle, voi toimia ainoastaan jos äänestäjillä on käytössään luotettavaa, ymmärrettävää tietoa. Tämän tiedon pohjalta he voivat sitten tehdä harkittuja ja rakentavia valintoja. Siksi olisi mahtavaa, jos koulussa opetettaisiin retoriikkaa edes sen verran, että itse kukin osaisi ottaa populistien lietsomiin uhkakuviin hieman etäisyyttä.

Matkustamme ihmiselämän halki kuin virta, joka soljuu uomassaan. Koska me ihmiset olemme sosiaalisia eläimiä, me virtaamme toistemme lomitse, koko ajan hakien yhteyttä toisiimme, katseilla, kosketuksilla ja äännähdyksillä. Kun joku kääntää katseensa meitä kohti ja hymyilee, meidät täyttää lämmin täyttymys. Meillä ja meidän teoillamme on merkitys.

Mutta ehtiikö kukaan enää huomata meitä, kun elämisen vauhti kasvaa?

Ennen vanhaan me teimme asioita käsillämme. Me työstimme puuta ja kiveä, me rakensimme ja korjasimme, me soitimme soittimia ja jätimme jälkeemme työkaluilla kaiverrettuja uurteita. Ihminen ei ajattele vain aivoillaan – ihminen ajattelee käsillään ja aivoillaan. Siksi me puhumme asioiden käsittämisestä, ja koskettavuudesta, ja vastaantulijan tuntemisesta.

Ennen vanhaan meidän teoillamme oli vaikutusta toisten ihmisten elämään, ja siksi me jätimme heihin itsestämme jäljen, merkin. Meidän olemassaolomme pantiin merkille, me olimme heille merkittäviä.

Kuulin äskettäin väitteen, jonka mukaan ihmisen kuluttaman energian ja ihmisen tuottaman hyödyn erotus olisi parikymmentä prosenttia – ja että sillä hetkellä, kun ensimmäisten koneiden hyötysuhde oli suurempi kuin ihmisen, orjuus loppui. Työn suorittamiseen oli edullisempaa käyttää koneita kuin orjia. Minä uskon tämän. Tämän päivän suomalaiset ovat tulleet vastakkain vastaavanlaisen tilanteen kanssa – heidän työstään on tullut arvotonta, kallista ja merkityksetöntä. Koneet osaavat nyt niin paljon enemmän kuin sata vuotta sitten. Mitä nuorisolla oikeasti pitäisi tehdä? Yhteiskunnalla, joka laskee hyödyn ainoastaan tehona, ei ole heille käyttöä.

Me laitamme heidät internetiin ja television eteen ja lyömme heille kännykän käteen, ja toivomme että he viihtyvät siellä eivätkä huomaa kun puramme hyvinvointirakenteet heidän ympäriltään. Toki he voivat huonosti ja pelkäävät ja ovat yksinäisiä, mutta netissä he voivat rauhassa ulvoa hätäänsä. Siellä me voimme uskotella näille tynnyrien kasvateille että paha tulee ulkomailta islamiin ja ruskeaan ihoon kietoutuneena. Että meillä kaikilla on paljon parempi olla, kunhan joillain muilla vain on pahempi olla.

Nämä onnettomat uskovat, ja äänestävät kilvan hyvinvoinnin purkamisen puolesta, ettei vaan neekeri pääse siitä vahingossa nauttimaan. Ja kun internetissä suoltaa raivoaan, niin huomaa pian, että koko ajan pitää keksiä yhä järkyttävämpiä ja ilkeämpiä vihalauseita ylittääksensä sen kynnyksen, että joku vastaa, joku kommentoi, joku huomioi ilkeän huutajan.

Koska kun sinun vihasi huomataan, sinä olet viimein perillä. Kun olet keksinyt sen äärimmäisen solvauksen, sen äärimmäisen raivon ilmauksen, sen täydellisesti toisen ihmisen muhennokseksi murskaavan keinon ottaa häneltä ihmisarvon ja elämänoikeuden pois, olet tehnyt vaikutuksen kaikkiin muihin kanssakärvistelijöihisi. Sinut on pantu merkille, sinut on huomioitu, olet jättänyt jälkesi, sinulla on vihdoinkin ollut merkitys.

Sähkö liikuttaa eläintä, kuten kaikki tiesivät.

Kun tutkijat vihdoin toisen maailmansodan jälkeen selvittivät natriumin ja kaliumin roolin hermoston sähköimpulssien kuljettajina, tiedeyhteisö oli aivan kokonaisvaltaisen haltioissaan, sillä harva asia on niin askarruttanut ihmisen mieltä kuin sähkön rooli elämänvoimana.

Missä sähkö sitten oikein kulki? Aristoteles aikalaisineen oli arvellut, että maallisten alkuaineiden – tuli, vesi, ilma, maa – lisäksi oli viides, taivaallinen alkuaine, josta koko kuunylinen maailmankaikkeus taivaankappaleineen muodostui. Aristoteles kutsui tätä ainetta eetteriksi, ja vielä 1800-luvun lopulla eetterin olemassaoloon uskottiin vankasti. Jossakinhan sähkön piti kulkea! Vielä 2000-luvun vaihteessa helsinkiläinen Kauko Nieminen pyöri kaupungin kaduilla kaupittelemassa kirjojansa eetterin sähköpyörteistä. Muita sittemmin kadonneita väliaineita oli flogiston, aine, joka mahdollisti palamisen. Pitkään pohdittiin myös kontaktisähköä, joka oli sukua myöhemmin hankaussähkönä tunnetusta ilmiöstä.

1700-luvun lopulla oli huomattu, että syöttämällä kuolleen eläimen hermostoon sähköä sen raajat alkoivat nytkähdellä. Tästä ei voinut tehdä mitään muuta johtopäätöstä kuin sen, että eläimen ruumiissa virtasi sähkö. Asiaan saatiin tarvittava lisävarmuus, kun 1800-luvun alussa ajatusta sovellettiin ihmiseen. Teloitetun vainajan huulet väpättivät, silmä rävähti auki, ja käsi puristui nyrkkiin. Ilmiselvästi myös ihminen toimi sähköllä.

Kohta ilmestyi romaani Frankenstein, teos joka ristiriitaisesta vastaanotosta huolimatta nosti animaalisen sähkön ajan hermolle. Nyt kaikki tiesivät, että elämä ja sähkö olivat vääjäämättömästi yhtä. Kysymys kuului vain: miten?

Sähkön ja magnetismin yhteys oli vielä hieman epäselvä, mutta monilla oli vahva usko siihen, että ihmisen sisällä virtasi magneettinen neste, fluidiumi. Fluidiumi muodostui ilmasta, tulesta ja hengestä. Kun fluidiumi virtasi vapaasti, kaikki oli hyvin, mutta jos rööri meni tukkoon, ihmisen ruumis saattoi mennä kriisitilaan. Kriisiytynyt henkilö saattoi mennä hypnoottiseen mielentilaan, ja uskottiin jopa että hän näki katseellaan esineiden läpi.

Eräs tuon ajan animaalisen magnetismin harjoittajia oli nimeltään Mesmer, joka oli oppinut hypnoosia fakiireilta Intiassa. Mesmer juotti potilailleen rautapitoisia nesteitä voidakseen magneetilla ohjailla heidän sisuksiaan; mutkan kautta tämä johti ainakin siihen, että hypnotisointia kutsuttiin pitkään mesmerismiksi. Paljon myöhemmin tiedämme myös Grigorii Rasputinin harrastaneen animaalista magnetismia hoitokeinona.

Vihdoin asiat alkoivat saada hahmon, kun paljastui että sähkö, magnetismi ja valo olivat saman ilmiön muotoja. Koska kaikki tiesivät jo tuolloin, että ihmisen näkökyky perustui valonsäteisiin jotka sinkoutuivat ihmisen silmästä kuin taskulampusta (koska Afrodite oli sytyttänyt ihmisen silmään tulen), oli helpotus tietää että sähköaallot olivat selitys myös tuolle valolle.

Englantilainen sosiaalisten toimintojen uudistaja Jeremy Bentham kantoi huolta erilaisten laitosten, kuten sairaaloiden ja vankiloiden, asukkaiden oloista. Perinteinen laitosrakenne perustui suljettuihin koppeihin, joiden ovissa oli kurkistusluukut. Hoitajat, vartijat ja muu henkilökunta joutui jatkuvasti kiertelemään loputtomilla käytävillä pysyäkseen kärryillä hoidokkien tilanteesta. Tämä oli Benthamin mielestä sekä kallista että tehotonta, ja mahdollisesti myös vaarallista. Joku saattoi kuolla tai paeta.

Bentham suunnitteli uudenlaisen laitoksen. Hänen rakennuksensa oli muodoltaan donitsi, jonka ulkoseinillä oli sellit tai hoitohuone. Rakennuksen keskellä oli valvontapiste, josta käsin yksi ainoa valvoja pystyi tarkkailemaan jokaista asukasta samanaikaisesti, koska huoneiden sisäseinä oli läpinäkyvää verkkoa tai kalteria. Kukaan ei päässyt piiloon valvojan katseelta. Benthamin uuden laitoksen nimi oli Panoptikon – Kaikkinäkevä Silmä.

Laitos osoittautui odottamattomalla tavalla radikaaliksi. Kun vartiointia sovellettiin vankilaoloihin, huomattiin pian, että valvova vartija kannatti piilottaa vankien katseelta tummenetun lasin tai verhon taakse. Kun vanki ei tiennyt, mihin suuntaan vartija juuri sillä hetkellä katsoi, hänen oli pakko olettaa, että vartija saattoi olla nyt tarkkailemassa juuri häntä. Tämä johti siihen, että vangin oli pakko käyttäytyä joka hetkellä hyvin välttääkseen mahdollisen sanktion. Ja tämän seurauksena päävastuu vangin vartioimisesta ja käyttäytymisestä siirtyikin vangille itselleen!

Tänä päivänä yritykset ja korporaatiot painostavat kansallisvaltioiden poliittista johtoa tekemään muutoksia lainsäädäntöön ja sallimaan heille oikeuksia tunkeutua, ei ainoastaan omien työntekijöidensä, vaan kaikkien internetissä toimivien kansalaisten omille koneille. Jotta tällainen toiminta olisi heille mahdollista, on tärkeätä, että kansalaiset ovat sisäistäneet sosiaalisen median kolme tärkeätä "sääntöä:"

  1. jokaisen on osallistuttava sosiaalisen median toimintaan pärjätäkseen yhteiskunnassa, ja siksi kaikki yhteiskunnalliset toiminnot on siirrettävä internetiin;
  2. sosiaalisen median ylläpitäminen on kallista ja edellyttää mainostuloja, jonka seurauksena jokaisen some-käyttäjän on sallittava, että palvelua tarjoavat yritykset saavat vapaasti ronkkia hänen henkilökohtaisia tiedostojaan;
  3. netissä toimiminen on "vaarallista," koska myös "pahat" yhtiöt ronkkivat noita tietoja, joten käyttäjiä on "suojeltava" rikkomalla vielä pahemmin heidän yksityisyyttään.

Tekeillä on siis uudenlainen Panoptikon, jonka toiminta myös perustuu siihen, että valvottava henkilö uskoo olevansa jatkuvan tarkkailun alla. Tälle uudelle kokonaisvalvonnalle tyypillistä on syöttää käyttäjille mielikuva siitä, että netissä operoivat "pahikset" edustavat kansallisvaltioiden hallituksia, esimerkiksi Kiinaa, Pohjois-Koreaa tai Yhdysvaltoja, ja että "hyvikset" – teleoperaattorit, liikepankit, tietoturvayhtiöt – ovat pienten ihmisten asialla. Tämä ajaa toki korporaatioiden asiaa tehokkaasti, mutta se samalla nakertaa mielikuvaa valtiosta yhteiskunnallisen vastuun kantajana, kaikkien yhteisenä turvana. Siis – Quis custodiet ipsos custodes? Kuka valvojia valvoo?

Me tapaamme ajatella, että maailma muodostuu aineesta, materiasta. Meille on luontevaa lähestyä maailmaa sellaisena, joka on jonkinlainen, ikäänkuin annettu, ja kiinnitämme huomiota sen muutoksiin, usein pelokkaasti.

Mutta entä jos todellisuuden mieltämisen lähtökohta ei olisikaan aine, vaan aineen havaitseminen? Jotta aine voisi olla meille olemassa, meidän ja aineen välille täytyy syntyä viesti, yhteys. Lähtökohtaisesti siis joko meidän on havaittava kivi, tai kiven on aistittava meidät, jotta kivi muuttuu meille, tai me kivelle, todelliseksi. Kiveä ei ole meille olemassa ilman tätä yhteyttä.

Tämä todellisuuden subjektiivisuus on askarruttanut teologeja ja filosofeja aina. Onko maailma sellainen kuin se on siksi että me olemme tällaisia? Onko maailma meitä varten muodostettu? Onko raudalla oma synty, vai onko rauta olemassa vain sitä käyttöä varten, joka meillä sille on?

Baba Yaga on olemassa juuri siksi, että hänelle ei löydy inhimillistä käyttöä.

Baba Yaga, tarinamme noita, on suomalais-ugrilaisen ja siperialaisen shamanistisen tradition muistutus siitä, että todellisuus tapahtuu tässä ja nyt. Baba Yagan kauheus on siinä, että hänen perspektiivinsä on samaan aikaan rajaton, ja samaan aikaan absoluuttisessa preesensissä. Se, mitä on, on. Se, mikä on mennyt, on mennyt. Sitä, mikä odottaa, ei ole vielä olemassa.

Baba Yaga on tarinan täydellinen empirisisti. Kaikki todellinen tieto perustuu henkilökohtaiseen kokemukseen, aistitietoon ja ymmärrykseen, eikä tällaisessa maailmassa ole tilaa nostalgialle eikä haaveilulle. Järki käteen!

Teko on Baba Yagan näkemyksen mukaan tekemisen arvoinen, jos se täyttää seuraavat järkevät kriteerit: onko tässä, nykyhetkessä ja tässä tapahtumapaikassa jotain, joka voisi olla paremmin? Tuleeko mieleen jotain, joka voisi parantaa nykytilannetta?

Seuraako tästä nykytilanteen korjaamisesta enemmän haittaa kuin hyötyä? Paraneeko tilanne ylipäätään niin paljon, että teko on vaivan arvoinen?

Onko joku muu jo tekemässä jotain asian korjaamiseksi?

Ja vielä – onko muutos todellinen vai kuviteltu, muuttuuko maailma oikeasti?

Mutta miksi Baba Yaga menee suolle tapaamaan Piruvauvoja? Millainen yhteys voi syntyä empirisistisen noidan ja ikiaikaisen maaolennon välille?

Me luemme Baba Yagaan tunteita, koska hänellä on ihmisen hahmo, antropomorfinen muoto. Jos haluamme, voimme kokea Baba Yagan puhtaasti tunneolentona. Se, mitä Baba Yaga kutsuu järjeksi, voi olla meille täysin järjetöntä, koska jokainen järkirakenne on arvioitavissa ainoastaan tuon järkirakenteen oman, sisäisen rakenteen kautta. Siksi monet nykyaikanakin ajattelevat, että evoluutioteoria on uskon asia. He eivät voi ymmärtää tiedettä, koska tiede on järkirakenne, jota voi ymmärtää ainoastaan tieteen järjelliseen rakenteeseen vihkiytynyt henkilö. Tiede voi lopulta tarkastella uskontoa vain tieteellisesti, ja uskonto tiedettä vain uskonnollisesti.

Skotlantilainen filosofi Adam Smith pohti 1700-luvun loppupuolella sitä mahdollisuutta, että yhteiskunnan hyvinvointi voisi perustua ennemmin toimivaan markkinatalouteen kuin ihmisten hyväntahtoisuuteen. Smith arveli, että kun ihmiset ja yhtiöt saisivat vapaasti harjoittaa voittojensa maksimointia, mikään ei estäisi kansakuntaa vaurastumasta. Tämä ajatus oli varsinkin varakkaan kansanosan mieleen, koska tämä huojensi heidän moraalista oloaan – rikastuminen, näin tarkasteltuna, ei ollut enää syntiä.

Vaikka taloudellisia teorioita on sittemmin tullut kasapäin, ja maailmassa on vaihtelevalla menestyksellä kokeiltu monenlaisia taloudellisia järjestelmiäkin, Smithin liberalistinen haave nousee yhä uudelleen poliittisen keskustelun polttopisteeseen. Huhutaan jopa Margaret Thatcherin kantaneen Smithin kirjaa aina mukanaan valaakseen lujuutta sydämeensä.

Uusliberalismi, joksika tätä uusinta koettelemusten aaltoa nimitetään, uskoo vankasti siihen, että jos rikastumaan pyrkivät ihmiset saavat antaa tälle vietilleen täyden vallan, he tuottavat katkeamattoman hyvyyden, josta riittää sitten kaikille muillekin, koska hyvyyden virta tulvii yli äyräidensä eikä voi olla valumatta kaikkiin lähiasukkaiden pihapiireihin. Tätä hyvyyttä estävät vain valtio ja lainsäädäntö, jotka erilaisin keinoin – verottamalla, tullaamalla, tehottomuudella, byrokratialla ja jopa kerta kaikkiaan kieltämällä – estävät kaikkia rikastumasta rajattomasti. Siksi valtio ja muut kontrolloivat elimet on purettava, kuohittava, yksityistettävä ja mieluiten unohdettava.

Uusliberalisti voi hulluudessaan äkkiä unohtaa, että ilman yhteisiä sopimuksia ei taloutta ole edes olemassa. Jopa rahan koko konsepti ja sen arvo perustuu yhteiseen sopimukseen. Ilman lakia ja järjestystä ei myöskään ole vaurautta, koska vaurauden kasautuminenkin edellyttää rakenteen, joka ymmärtää kerääntyneen omaisuuden asiaksi, jolla on arvo ja ostovoimaa.

Mutta ehkä koko uusliberalismi onkin hämäystä. Ehkäpä kaikki Sipilän hallituksen jäsenet oikeasti tietävät, että puheet "säästämisestä" ovat puppua. Ehkä kaikkien todellinen päämäärä on yhteiskunnallinen rakennemuutos, jossa ihmiset eriarvoistetaan poistamalla kaikki työvoimaa, alempaa kansankerrosta suojelevat sopimukset. Tällaisia muutoksia tehdään päivittäin. Nollasopimukset, sunnuntailisien leikkaukset, perintöveron poistaminen, yhteiskuntasopimus, kuntaliitokset, ansiosidonnaisen porrastaminen jne. ovat kaikki siirtoja suuressa pelissä, jonka pääideologeina toimivat sellaiset yhteisöt kuin Elinkeinoelämän keskusliitto ja Perheyritysten liitto – rikkaiden sukujen ja korporaatioiden edunvalvojat, jotka haaveilevat täysin tahtoonsa nälällä ja kurjuudella alistettujen työläisten armeijasta, jota voi riistää loputtomasti koska heiltä on poistettu kaikki yhteiskunnan turvamekanismit, turvat ja suojat.

Muistakaamme kuitenkin kaikki, että Suomi on luonnonvaroiltaan köyhä ja maataloudellisesti ankea maa. Toisin kuin nykyhallitus väittää, Suomen kilpailukyky ei voi perustua halpoihin työvoimakustannuksiin. Meidän hyvinvointimme, ja vaurautemme, voi perustua vain ja ainoastaan kansainvälisesti korkealuokkaisiin jalosteisiin – ja sellaisia me voimme tuottaa vain, jos meillä on terve, hyvinvoiva ja hyvin koulutettu väestö. On hyvä pitää mielessä, että ihmiset uskaltavat ottaa riskejä ja tehdä innovaatioita ainoastaan turvallisissa olosuhteissa, joissa heillä on turvaverkko allaan.

Keisarillisen Aurinkoteatterin Hymni.

Oi suuri ja mahtava Aurinkoteatter’, Sun loistosi häikäisee Venäjänmaan! Sun synnytti ylhäisen kulttuurin nälkä, Sua kasvatti Tsaarimme palatsissaan. Oi suuri, vapaa teatteri, Sä pääni huumaat niinkuin eetteri, Aurinkoteatteri, voittamaton. Sun näyttämöäs seuraten Rikas ja sivistynyt ihminen Hurmasta hurmahan astuva on. Kun katsomme kansaa, tuo rasvainen rahvas Käy mutaista maantietä murjuudessaan. Vain Aurinkoteatterin valo on vahva, Sen majakka valvoo ja valkaisee maan. Oi suuri, vapaa teatteri, Sä pääni huumaat niinkuin eetteri, Aurinkoteatteri, voittamaton. Sun näyttämöäs seuraten Rikas ja sivistynyt ihminen Hurmasta hurmahan astuva on. Herrojen pöydäs’ on zakuskan zotkuu, Käy Aurinkoteatteri keskellä sen. Kun jalkamme potkuu, ja nisut ne notkuu, Niin muruja lentää myös luo köyhien. Oi suuri, vapaa teatteri, Sä pääni huumaat niinkuin eetteri, Aurinkoteatteri, voittamaton. Sun näyttämöäs seuraten Rikas ja sivistynyt ihminen Hurmasta hurmahan astuva on.

Rasputinin balladi.

Rasputin kertoo itsestään: Minulla on teille juttu, Ja sen kerron mielellään – Ja kaikki mitä kerron, Se herää elämään. Rasputin kertoo Ohranasta: Minulla on teille juttu, Ja sen kerron mielellään – Ja kaikki mitä kerron, Se herää elämään. Ohrana on meidän tuttu, Joka vahtii Venäjää – Ja se hakkaa raiskaa kiduttaa Että valheet selviää. Moni rooli omaksuttu, Onkin huijaus näköjään – Ja valhe petos vääryys, On toista esittää... Rasputin kertoo Kostamuksen sivuraiteesta: Minulla on teille juttu, Ja sen kerron mielellään – Ja kaikki mitä kerron, Se herää elämään. Sivuraide Kostamukseen, Meidät metsään ohjattiin – Tämä tie ei Siperiaan vie, Vaan kylmään helvettiin. Tämä onko villi länsi, jonne nytten joudutaan, Ikkunasta kun mä katson, Näen kylmän köyhän maan.

Kaunis Vasilisa, Voittaja.

Kaiken jos haluaa, koskaan ei saa luovuttaa. Moraali on joustava, kun on toisten yli noustava. mä laulan, Käy matkaan, lähdetään, voitonpäiviä viettämään. Luuserit poljen maanrakoon, Mä voittaja oon! Juna ajaa halki maan, sillä voittoon kuljetaan. Ikkunasta katsellaan, kuinka köyhät köyhtyy vaan. ja laulan, Rikkaus on valinta, ei saa ottaa alinta! Rahvaan raiskaan mä rapakkoon, Mä voittaja oon! Äiti sanoi että tosi typerää On kiistää alhaista syntyperää Ja köyhän kaivata kartanoon – Tiedä tyttö paikkasi herra paratkoon! Kaiken jos haluaa, koskaan ei saa luovuttaa. Moraali on joustava, kun on toisten yli noustava. mä laulan, Rikkaus on valinta, ei saa ottaa alinta! Rahvaan raiskaan mä rapakkoon, Mä voittaja oon!

500 mustaa virstaa.

Paratiisiin Luoja teki ensimmäisen ihmisen, Aatamista loi Hän puhdasverisen; Rotunainen oli myöskin Eeva, arvasit kai sen, Jumalainen oli maailman alku niin. Puusta kuikki viekas liero, holtittomaan houkutti, käärme kiero korruptioon koukutti, Kohta kutsui maantie miero, murhe mieltä moukutti, Eedenistä heidät maailmaan ajettiin. Siitä alkoi ihmisrodun taso varsin vajota, Oisko kannattanut kieltoon kajota? Jos vain nussii ristiin rastiin eikä ruskeus rajota, Kohta veren vieraus vetää vaikeuksiin. Äiti oli kaunis karhu, metsänpeto erämaan, Isä murjaani, ja musta naamaltaan, Marjamatka metsämaille heidät pani kohtaamaan, Karhunpaini johti pieneen Pushkiniin. Minä opin hovin niksit, ryhdyin satunikkariksi, Artistiksi sekä kommeljanttariks, Luoja kerro mulle miksi sait sä siitä isot kiksit, Kun mä synnyin neekeriksi Helvettiin?

Ylemmyys.

Ylemmyys on synnyinlahja, joka kurjilta kiistetään; Hyville on hyvä antaa, rahat retkuilta riistetään, Tasa-arvosta haaveiluilla harvoin viisautta viistetään, Kun yläluokalta joku ottaa, Jumalalta se niistetään. Ylimystö on tukipylväs, malli jolta voi vaatia; Esikuva vallan ylväs, joka säännöt saa laatia; Kun aatelisto käy marssijalkaa, ihailemme paraatia, Voiko kauniimpaa enää luoda, kuin on aristokraatia? Ylemmyys on yksinäistä, määrämme ei oo suuria, Joukkoon ei pääse tahtomalla, enemmän se on tuuria; Ylhäiselle on suotu kerma, kauneus ja krumeluuria, Senkus soitatte surusävelin, minä laulan vain duuria.

Syöjättären laulu.

Järjenlähtö on mulle tunne uus, Syynä sentimentaalisuus – Melankoliaan mun naamaa hierotaan, Niinkuin onni ois tunteikkuus. Minua on vaikea liikuttaa, Enkä haikaa nostalgiaa, Mennyt on mennyttä, siitä edennyttä On turha eiliseen kiikuttaa. Aika tulee kaikille aikanaan, Turhaan siitä tunteilemaan. Miksi uikuttaa, kiireissään ruikuttaa – Ehdit varmasti kuolemaan. Raaka, kylmä, jäyhä, ja tunteeton Syöjättären maailmani on; Hyvä ja eettinen on vain konkreettinen, Kaikki utu on tarpeeton.

Isä Pikkuinen, Jumalan valtakunnan vieras.

Isä Pikkuinen, näin kuinka lähdit, Vauhdikkaasti, ja hyvästämättä; Kanssa Eremitaasin räjähdit, Lähdit Taivaaseen viipymättä. Pikku Elena on täällä vielä, Pikku Elena muistelee aina, Olet Luojamme huomassa siellä, Ehkä näemme jo sunnuntaina! Isä Pikkuinen, meitä on monta, Jotka venäläisyyttä korostaa, Kulttuurimme on korvaamatonta, Sitä barbaaritkin arvostaa – Pikku Elena on täällä vielä, Pikku Elenan harteilla vastuu, Älä pelkää, älä huolehdi siellä, Kuva Venäjän vain kirkastuu! Isä Pikkuinen, Taivaaseen asti Näet Venäjän, uljaan ja vapaan – Siitä huolehditaan jatkuvasti, Että sivistys on loistossaan. Pikku Elena on täällä vielä, Pikku Elena ei painu lyttyyn, Koska sivistymättömäin tiellä Jumalaisuus voi mennä myttyyn. Pikku Elena on täällä vielä, Pikku Elena ei mene ryttyyn, Koska Jumalaisuudenkin tiellä Voi törmätä sottapyttyyn.

Pafff... Bum!

Pafff... bum, nyt paikat paskaks pannaan! Oi, oi, Pafff... bum, koko hyvinvointi heivataan! Oi, oi, Pafff... bum, me valtio alas ajellaan! Oi, oi, Pafff... bum, me koko maailma murskataan! Oi, oi, Minä olen taitei-li-ja, Yhteiskunnan ajatte-li-ja, En mikään haihatte-li-ja, Enkä totteli-ja – Pafff... bum, nyt taivas niskaan saadaan! Oi, oi, Pafff... bum, me turhaan taistellaan! Oi, oi, Pafff... bum, työttömiksi joudutaan! Oi, oi, Pafff... bum, kaikkee sitä taiteeks kutsutaan! Oi, oi, Pafff... bum, taide joutaa kuolemaan! Oi, oi, Minä olen taitei-li-ja, Yhteiskunnan ajatte-li-ja, En mikään haihatte-li-ja, Enkä perseennuoli-ja – Pafff... bum, taide joutaa kuolemaan! Oi, oi, Minä olen taitei-li-ja, Yhteiskunnan ajatte-li-ja, En mikään haihatte-li-ja, Enkä sylikoi-ra – Pafff... bum, taide nousee nousee vaan! Oi, oi!

Vinjetti
120 x 40 mm
Vinjetti
120 x 60 mm
Vinjetti
120 x 80 mm
Vinjetti
120 x 90 mm
Vinjetti
120 x 100 mm
Vinjetti
120 x 120 mm
Vinjetti
120 x 140 mm
Vinjetti
120 x 160 mm
Vinjetti
120 x 180 mm
10mb 2mb

Aurinkoteatteri: Maa-Tuska, käsikirjoitus ja ohjaus Juha Mustanoja. Kuvassa Miko Kivinen, Oona Airola ja Paul Holländer. Valokuva: Sakari Kiuru.

8mb 2mb

Aurinkoteatteri: Maa-Tuska, käsikirjoitus ja ohjaus Juha Mustanoja. Kuvassa Sanna Hietala, Antti LJ Pääkkönen ja Nora Raikamo. Valokuva: Sakari Kiuru.